Featured Slider

Elämää rescuekoiran kanssa


Calla on ollut osa perhettämme nyt kolmen kuukauden ajan. Tätä kirjoittaessani se nukkuu vieressäni sohvalla tassut syliini tungettuna. Ei siis varmaan tarvitse erikseen sanoa, että pötkyläisemme on kotiutunut oikein hyvin.

Callan saapuessa olimme varautuneet siihen, että uusi ympäristö saisi koiran pään pyörälle. Calla ei kuitenkaan haukkunut rappukäytävän äänille ja se oppi nopeasti olemaan yksin kotona ja tekemään tarpeensa ulos. Calla ei ollut myöskään koskaan kulkenut hihnassa, joten ilahduimme suuresti, kun se oppi parissa päivässä ulkoilemaan taluttajan rinnalla kulkien hihnasta vetämättä ja muille koirille rähjäämättä.

Edistystä tapahtui lähes päivittäin ja jo viikon kuluttua Callan töpöhäntä nousi lenkillä terhakkaasti pystyyn. Pian töpöhäntä alkoi heilua ensin ujosti ja lopulta aivan vimmatusti, kun omat ihmiset palasivat kotiin. Calla onkin kovin hellyydenkipeä, vaikka arkuus estääkin sitä vielä hakemasta rapsutuksia uusilta ihmisiltä. Monet tutut ja tuntemattomat voivottelevat Callan arkuutta, mutta me näemme Callan reipastuvan päivä päivältä. Tarhaoloista tulleen koiran kotiutuminen voi kestää puolikin vuotta ja jokainen koira sopeutuu omaan tahtiinsa.

Muutto uuteen taloon sujui helposti, sillä Calla oli ollut monesti mukana viettämässä raksapäiviä talolla. Avarammat tilat olivat Callan mieleen ja siitä on tullut täällä asuessa uudella tavalla leikkisämpi ja rohkeampi. Myös maalaismaisemat ja metsäpolut ovat Callan mieleen jopa siinä määrin, että pari ensimmäistä viikkoa se oli melko rasittava lenkitettävä. Hupsu koira ei ollut pysyä housuissaan kaikkien uusien tuoksujen ja ojanpohjalta kuuluvien rapsahdusten perässä.


Olemme suunnattoman kiitollisia pörröisestä perheenjäsenestämme ja siitä, miten helposti asiat ovat Callan kanssa sujuneet. Rescuekoiran adoptoiminen on aina tietynlainen riski, sillä kukaan ei voi luvata millaisen koiran lentokentällä syliinsä saa. Meille tämä oli hyvin pitkälti tunnepohjainen päätös. Halusimme perheeseen koiran ja meillä oli mahdollisuus tarpeen vaatiessa järjestää elämä koiralle sopivaksi. Me voimme suositella lämpimästi rescuekoiran hankintaa, mutta vain siinä tapauksessa, että oma elämäntilanne on sille suotuisa. Auttaa voi monella muullakin tavalla, kuten lahjoituksin ja tietoa levittämällä.

Omassa kodissa pehmeällä sohvalla köllöttelevää koiraa katsoessa ei voi kuin ihmetellä maailman kummallisuutta. Parin tuhannen kilometrin päässä tämä kaunotar oli pelkkä roska miljoonien joukossa. Täällä se on ainutlaatuisen rakas perheenjäsen. Callan kaltaisia suloisia, lempeitä, hupsuja ja leikkisiä koiria ovat tarhat pullollaan ja jokainen niistä ansaitsee kodin. Rakkautta ne antavat takaisin tuhatkertaisesti.

Lue lisää romanialaisen koiran adoptoimisesta Rescueyhdistys Kulkureiden nettisivuilta.

Rakkaudella,
Sari



Uusi koti: WC


Tervetuloa tutustumaan meidän uuteen kotiin! Aloitan kierroksen talossa epäkonventionaalisesti vessasta, joka on yksi (lähes) valmiista tiloista. Täältäkin puuttuu vielä muutamat listat, mutta ikkunallisissa tiloissa listojen puute häiritsee tätä tilaa enemmän. Siispä aloitamme vessan viidakkomeiningistä. 

Laatoitetut tilat ovat mielestäni aina hiukan hankalia sisustaa. Laattapinnat on syytä valita tarkkaan, sillä niitä ei vaihdetakaan yhtä helposti kuin maalisävyjä ja tapetteja. Tästä syystä wc-tiloissa pelataan usein varman päälle ja lopputulos on hyvin säyseä. Me halusimme vessaan vähän tavallista villimpää meininkiä. 


Tilan suunnittelu lähti liikkeelle tiiliseinästä, jonka ehdottomasti halusimme vessan päätyyn. Nämä tiilet hankittiin jo vuosi ennen rakentamisen aloittamista ja myyjän mukaan ne ovat Turussa puretusta surullisen kuuluisasta Sinisestä talosta. Kaunista kierrätettyä tiiltä löytyy myös muualta talosta. 

Peilin taakse halusin ehdottomasti hauskan tapetin ja sain kuin sainkin nämä papukaijat läpi miehen seulasta. Tämä tapetti saa leikkisyydessään minut edelleen niin hyvälle mielelle. Kätevästi tapetti on myös helposti puhtaanapidettävää, sillä se kestää jopa kevyttä pesua. 


Kun seinillä on näin paljon eläväistä pintaa, saatoimme valita selkeälinjaiset laatat ja kalusteet, jotka rauhoittavat tilaa. Vaalealle seinälle on tosin vielä tulossa jonkinlainen pieni hylly ja allaskaapin viereen kaksi hyllylevyä. Pientä sisustusprojektia meillä vielä riittää muuallakin, mutta on mukavaa, kun suuret linjat ovat jo valmiit.



 Rakkaudella,
Sari

Pihan hyvikset ja pahikset



Sateiset terveiset Varsinais-Suomesta!

Päivä alkoi rankkasateella ja taivas on sen jälkeen ripsotellut vettä lähes tauotta. Vesisade on tervetullutta, sillä kylvimme viime viikolla käsipelillä pienen laidunpalstan, jonka toivomme ehtivän vielä itämään. Ajatukset pyörivät muutoinkin pienen tilamme maanviljelysasioissa, sillä villiintynyt savimaa kaipaa kipeästi huolehtivaa kättä. Yllätyksiäkin Kotokunnas tarjoaa edelleen, vaikka viime vuonna saimme ilahtua jo vadelmista, tuomen tuoksusta ja muista kasvilöydöistä. Tänä vuonna tienpientareella pilkottaa punaisia ahomansikoita ja ojat ovat violettina merenä metsäkurjenpolvista.

Ikäviäkin tuttavuuksia pihaltamme löytyy, joista yksi harmillisimmista on lupiini. Lupiini on kaunis kukka ja tiedän monien olevan tyytyväisiä saadessaan sitä pihalleen, mutta luonnon kannalta lupiini on haitallinen vieraslaji, joka vie tilaa alkuperäisiltä luonnonkasveilta. Lupiini leviää lähes minne tahansa aina luonnonniityiltä metsiin. Lisäksi se on myrkyllinen laiduntaville eläimille. Kaikeksi harmiksi lupiini on kovin hankala hävittää, sillä se tuottaa valtavasti siemeniä, jotka säilyvät maassa pitkään.



Itse tein ison urakan ja kiskoin pieneltä laidunalalta mahdollisimman paljon lupiinien juurakoita ylös ja poistin vielä myöhemmin kaikki jäljelle jääneiden lupiinien kukinnot, jotta ne eivät siemennä. Kuvassa näkyvät lupiinit ovat toiselta puolen pihaa ja niiden katkomisella on jo kiire. Kyseisestä alueesta tulee hevosten tarha, joten alue tullaan vielä peittämään kankaalla. Kokonaan emme tule lupiineista pääsemään eroon, sillä niitä on lähialueella hyvinkin paljon ja niiden määrä tuntuu lisääntyvän vuosi vuodelta.


Meille on tulossa laiduntavia eläimiä pihaan, joten kasvien tuntemus on sitäkin tärkeämpää. Hevoset ovat varsin herkkävatsaisia otuksia, mutta yleensä ne osaavat jättää myrkylliset kasvit syömättä, jos syömäkelpoista ruokaa on riittävästi tarjolla. Tästä syystä en ole kovin murheissani esimerkiksi niittyleinikeistä, joita kasvaa laitumella harvakseltaan. Suurempana murheena näen alsikeapilan, joka maistuu joillekin hevosille sen haitallisuudestaan huolimatta. Alsikeapilassa elävä sieni aiheuttaa hevosille valoherkkyyttä, ihottumaa ja sisäelinvaurioita, joista seuraa pahimmillaan kuolema. Jo pelkästään iho-oireet voivat olla pahimmillaan niin hurjat, että haluan välttää tätä kasvia laitumella viimeiseen asti. 


Toiset kasvit ovat ikäviä ihan pelkästään ulkomuotonsa vuoksi. Ohdake on todella ikävä poistaa piikikkyytensä vuoksi, mutta tälläkin tyypillä on laidunten viljelyn kannalta merkityksensä. Ohdakkeen sanotaan kertovan köyhästä maaperästä ja seuraavan laidunpalstan muokkaamisen kannalta lannoittaminen on syytä ottaa huomioon. Maaperän köyhyys näkyy myös siinä, että suurempi laidunalueemme on lähtenyt kasvamaan huonosti ja se on jäänyt pahasti rikkakasvien jalkoihin. Toivon kasvun lähtevän paremmin liikkeelle ensi vuonna, kun laitumelle olisi tarkoitus hevoset tuoda. Sitä ennen joudumme käymään vielä taistelua rikkakasvien kanssa.

Uuteen pihaan tutustuminen vie näin isolla alueella aikansa. Laidunten viljeleminen, haitallisten kasvien tunnistaminen ja maaperän hoito vaativat kaikki opiskelua. Maan mylläämisellä on ollut myös negatiivisia vaikutuksia, sillä viime kesänä tontilla liihotelleet perhoset ovat lähes kaikki kadonneet pihatöiden mukana peittyneiden voikukkien myötä. Yksi projekti on pienen niityn perustaminen perhosten ja muiden hyönteisten avuksi. Oma lukunsa on sitten joenranta, jossa en olekaan ehtinyt pitkään aikaan käydä ihmettelemässä kesän mukanaan tuomia kasveja. Ehkä se on vuorossa seuraavaksi. Pihahommista ei täällä tule hetkeen pula.


Rakkaudella,
Sari

Vihdoinkin kotona


Täällä ollaan! Omaa itse rakennettua kotia on asuttu nyt kaksi viikkoa ja olemme aivan rakastuneita. Listoja, hyllyjä ja kalusteita puuttuu vielä ja piha on tietysti juuri niin myllätty kuin voi kuvitella, mutta mitäpä tuosta. Me olemme kotona. Muuttamaan pääsimme ennen juhannusta ja keskikesän juhlaa vietettiin Kotokunnaalla rakkaiden ystävien kanssa saunoen ja grillaten. Tarvitseeko edes sanoa, että juhannus oli parhain koskaan?

Osa tavaroista etsii vielä paikkaansa ja varsinkin oma työhuoneeni on vielä oudossa itseään etsivässä tilassa. Tässä sitä kuitenkin istutaan oman työpöydän ääressä ja ihmetellään miten näin jäätävän suuri ja päättymättömältä tuntuva projekti onkin yhtäkkiä jo siinä vaiheessa, että unelma kodista maalla on muuttunut todeksi ja ennen kaikkea asuttavaksi. Vuosi sitten tehtiin vasta sokkelia.

Rakennusprojektiin ja siihen liittyviin ajatuksiin palaan varmasti myöhemmin, mutta nyt nautitaan hetki siitä mikä ollaan saavutettu. Oman saunan löylyt maistuvat makeilta myös tänä viikonloppuna.

Rakkaudella,
Sari


Pienen tytön unelma


Toisinaan unelmilla on tavallista pidempi toimitusaika.


Olen ollut heppahöperö niin kauan kuin jaksan muistaa. Te, jotka olette joutuneet hevoskärpäsen puremiksi tiedätte varmasti, ettei tuo tauti ole helposti talttuvaa sorttia. Jokaisen hevostytön suurin haave on tietysti ihana ikioma hevonen. Tuo haave minullakin on ollut siitä asti, kun minut on ensi kerran nostettiin kesämarkkinoilla talutusponin selkään.

Lapsena keräsin rahaa säästöpossuun ja laskin kuinka kauan minun olisi säästettävä, jotta saisin kerättyä rahat omaan poniin. Ne laskelmat olivat hyvin masentavaa luettavaa, mutta se ei toki kymmenkesäisen tyttösen intoa lannistanut. Villeimmissä haaveissa suunnittelin sijoittavani ponin autotalliin tai takapihan leikkimökkiin. Mainitsinko jo, että asuimme rivitalossa?

Tuskallisemman unelmastani teki se, että pääsin tallille ratsastamaan ja hoitamaan hevosia kovin harvoin. Ratsastus on kallis harrastus, eivätkä ratsastuskoulujen arvokkaat lukukausimaksut ja monen satasen varusteet ole yksinhuoltajavanhempien tavoitettavissa tuosta vain. Pääsin siis tunneille silloin tällöin ja kun niin kävi, otin ilosta kaiken irti. Asiaa ei kuitenkaan helpottanut se, että luokkatoverini kävivät ratsastuskoulun tunneilla joka lauantai ja vielä maanantaina käytävät keskustelut hypätyistä esteistä ja suosikkihevosista tuntuivat suolalta haavoissa. Upotin suruni hevoskirjoihin ja kirjoittamiini tallitarinoihin. Lennokas mielikuvituksenikaan ei riittänyt kuvittelemaan sitä aviomiestä, joka aikaa myöten ilmestyisi elämääni jakamaan hevosinnostukseni ja haaveen omasta hevosesta.

Aikuistuminen ja oma aktiivisuus toivat aikanaan uusia mahdollisuuksia harrastaa hevosia ja oppia uutta. Itsenäisempi harrastaminen toi mukanaan varmuutta ja vahvemman kaipuun saada harrastaa omilla ehdoilla oman hevosen kanssa. Samaan aikaan elämä oli muutenkin ottamassa uutta kurssia, sillä edessä oli pitkä ja kauan haaveiltu talonrakennusprojekti. Muutto toiselle paikkakunnalle tarkoitti myös tutun tallin ja tutun hevosen hyvästelemistä. Hevosharrastus oli laitettava lähes kokonaan jäihin yli vuodeksi, sillä aikaa uuden tallin etsimiseen ja siellä käymiseen ei ollut. Ikävöin hevosten lempeää katsetta ja suuren eläimen tuttua lämpöä välillä niin, että sydäntäni särki. Samalla tiedostin, että edessäni oli juuri nyt mahdollisuus toteuttaa unelma, jota olin vaalinut kaksikymmentä vuotta. Olimme jo rakentamassa tallia omaan pihaan ja vaikka se ei vielä lähiaikoina valmistuisikaan, olisi seuraava askel oman hevosen hankkiminen. Aloitin suunnitelmallisen säästöprojektin. Kirjasin ylös kaikki säästöön laitetut rahasummat ja seurasin tarkasti hevoskassan karttumista.

Talvella hevoskuume roihusi kovemmin kuin koskaan. Olisimme käyneet katsomassakin paria hevosta, mutta meiltä puuttui edelleen tallipaikka ja rakennusprojekti oli vielä pahasti kesken. Tuntui lohduttomalta selata myynti-ilmoituksia ja nähdä unelmien hevosten kerta toisensa jälkeen saavan uuden kodin jostain muualta kuin meiltä. Halusin olla varma, että meidän vuoromme koittaisi pian ja sorruin ostamaan haaveilemiani hevosenhoitotarvikkeita odottamaan tulevaa samettiturpaa. Mies salli lempeästi hymyillen (ja vähän silmiään pyöritellen) ostokseni, mutta minä tiesin, että joitakin unelmia kohti on kuljettava hieman määrätietoisemmin.

Ennen kuin huomasinkaan, jotain alkoi tapahtua. Eräs myynti-ilmoitus jäi takaraivoon nakottamaan ja palasin selaamaan sitä yhä uudelleen, vaikka hevonen ei ollutkaan ihan sitä mitä piti. Se oli nuori ja ihan eri rotua kuin olimme ajatelleet. Seuraavaksi saimme kuulla, että pieneltä lähitallilta olisi tallipaikka vapautumassa. Istuimme miehen kanssa alas keskustelemaan ja sovimme, että jos tämä tallipaikka olisi hyvä ja tämä hevonen olisi Se Oikea, me laittaisimme silmät kiinni ja hyppäisimme tuntemattomaan.

Ja niinhän siinä kävi. Muutaman viikon kuluttua kuljetimme nappisilmäisen Hilu-tamman uudelle tallille henkeämme pidätellen ja meistä tuli kaksi pöllämystynyttä hevosenomistajaa. Kavioliittoa on harjoiteltu nyt parin viikon verran ja yhteinen sävel alkaa hiljalleen löytyä uuden perheenjäsenen kanssa.

Miltä sitten tuntuu, kun kaksikymmentä vuotta haaveiltu ja odotettu unelma on toteutunut? Kummallista kyllä, aika arkiselta. Hevosenhoitajan huolet ja murheet ovat niitä samoja tuttuja ja niin ovat myöskin ilonaiheet. Hilukin tuntuu hassulla tavalla vanhalta tutulta, joten ehkä asiat ovat juuri niin kuin pitääkin. Ja mitä siihen haaveiluun tulee... Life is short - just buy the damn horse! Tai tee mitä tahansa mitä sydämesi halajaa, varsinkin jos se on jotain, mitä olet odottanut vuosikymmeniä.

Rakkaudella,
Sari  





Voittajat arvottu ja jännittäviä uutisia



Kesäkuun ensimmäisen päivän kunniaksi on aika julkistaa arvonnan voittajien nimet. Fiskarsin Antiikkipäiviä lähtevät viettämään seuraavat onnekkaat:
Krisse K
Eija
Marjo-Riitta

Paljon onnea voittajille ja kiitos kaikille osallistujille!
Voittajiin otetaan erikseen yhteyttä. 



Ja sitten niihin jännittäviin uutisiin. Meille on varattu talon käyttöönottokatselmus. Jos kaikki on kunnossa, pääsemme muuttamaan itsemme uuteen kotiin juhannukseksi! Kaikki pinnat eivät talossa ole vielä kunnossa ja ne perinteiset listatkin vielä puuttuvat, mutta pientä keskeneräisyyttä kärsii, kun palkintona on omassa kodissa asuminen näin pitkän odotuksen jälkeen. Tuntuu ihan kummalliselta kulkea talossa laittamassa valoja päälle ja availla  kaappien ovia. Eilen päähän pälkähti sellainenkin hassu ajatus, että osa huonekaluistakin meiltä vielä puuttuu. Jännän äärellä ollaan siis. 


Rakkaudella,
Sari

Miltä meillä näyttää? (+arvontamuistutus)

 Hupaisa yksityiskohta työhuoneen ovessa: Avaimenreikä on väärinpäin.  

Meidän talolla hommat alkavat olla jo pitkällä. Työhuonekin on listoja vaille valmis ja makkarista puuttuvat listojen lisäksi vain ovet. Tapettia on noussut seinille ja hanoja on saatu paikoilleen. Seuraavaksi pääsenkin esittelemään laatoitettuja tiloja. Nyt kun vielä ilmalämpöpumppu olisi asennettu ja saisi kuumina päivinä taloon viilennystä. Välillä meinaa hiki nousta pintaan ihan lämpöasteiden vuoksi.



 Kodinhoitohuoneen tapettia. Tämä oli valittu ihan ensimmäisten joukossa. 


Tämä on kai se vaihe, kun muutto tuntuu olevan epäilyttävän lähellä ja silti kuitenkin niin kaukana. Tehtävälista pursuilee edelleen ruksaamattomia töitä. Lisäksi minulla on meneillään yhden naisen taistelu lupiineja vastaan. Eläimille myrkylliset kaunottaret ovat yrittäneet vallata tontin etuosaa ja nyt minä puolestani olen jyrsin aseenani yrittänyt vallata sitä takaisin. Hikistä hommaa sekin, vaikka omalla tontilla on ilo ja onni puuhata. 

Muistakaahan osallistua Fiskarsin antiikkipäivien lippuarvontaan TÄSSÄ postauksessa. Osallistumiaikaa on sunnuntaihin asti. 


Rakkaudella,
Sari