Kohti joulutunnelmaa



Viime vuosina joulut ovat kuluneet kiireisinä töiden, vanhan talon myynnin ja nyt viimeksi uuden talon rakentamisen parissa, eikä varsinaiselle oman joulun laittamiselle ole jäänyt tilaa, jaksamista ja aikaa. Tänä vuonna ajattelin ottaa tämän vahingon takaisin ja nauttia joulutunnelmasta täydellä sydämellä.


Ensimmäiset joululaulut olen ehtinyt kuunnella jo lokakuun lopussa. Silloin ostin myös ensimmäiset joululehdet, joita olen nautiskellen silloin tällöin selaillut. Oman joulun laittamisen olen aloittanut ruokapöydän äärestä. Sain viimeinkin hankittua loput tuolit ruokapöydän ääreen ja äitini ompeli tuoleihin pehmoiset tyynyt, sillä itse ruokapöytä olikin yllättän korkea tuoleihin nähden. Nyt kelpaa pyllynsä kahvipöydän ääreen tällätä.


Rouheaan maalaishenkeen vanha säkki saa nyt tehdä kaitaliinan virkaa ja peltivuoka muuttui kynttilöiden ja havujen myötä simppeliksi jouluasetelmaksi. Tällaista tunnelmaa ajattelin tavoitella koko kotiin jouluksi. Mutkatonta uusiokäyttöä ja raffeja pintoja ripauksella luontoa. Meillä on aika paljon sinisen eri sävyjä tupakeittiön sisustuksessa, mutta nyt jouluksi laittelen esille kyllä perinteistä punaista ja havunvihreää, enkä aio antaa sen häiritä ollenkaan. 


Vielä kun tähän ruokapöydän alle löytyisi jostain riittävän iso ja kutsuva matto, niin olisin aika iloinen. Nyt ilme on vähän turhan alaston, eikä pöytä oikein nouse edukseen samanvärisestä lattiasta. Hiljaa hyvä tulee. Ihan niin kuin joulukin.

Rakkaudella,
Sari 


"Kiitos" - Kuinka yksi sana muuttaa tavan nähdä maailman


On yleisesti tunnettu tosi seikka, että tämän päivän länsimainen ihminen elää tavoitellakseen onnellisuutta. Luultavasti jokainen meistä voi tunnistaa tämän piirteen itsessään ja se on ihan ookoo. Onnellisuuden kaipuussa on jotain kovin inhimillistä. 


Ongelmalliseksi tämän pyrkimyksen tekee se, että aikamme yltäkylläisyydessä tunnumme tarvitsevan yhä enemmän voidaksemme kokea onnellisuutta. Ja jahdatessamme euforista onnellisuuden tilaa tulemme yhä sokeammaksi niille asioille, jotka voisivat tuoda onnellisuuden tunnetta elämäämme juuri nyt. Tänään ja tässä hetkessä.

Tärkein avain onnellisuuteen on kiitollisuuden tunne. Nämä kulkevat mielestäni käsi kädessä. Ja kun kiitollisuuden tuntemista ei arjessaan harjoita, unohtuu myös onnellisuuden taito. Kas kun onnellisuus ei ole jotain mitä joko on elämässä tai ei ole, se on itsessään taito. Juuri siksi niukoilla eväillä elämäänsä elävä voi olla paljon onnellisempi kuin kaiken maallisen saanut. Tietyt vastoinkäymiset käyvät tietysti kenen tahansa jaksamisen päälle ja vievät voimia nähdä elämässä mitään hyvää, mutta siksi puhunkin nyt ihan tavallisesta arkisesta elämästä arkisine murheineen.

Kiitollisuutta on vaikea kokea silloin, kun tuntee arjessaan kaipausta, vääryyttä tai ihan vain ärsytystä. Arpajaisvoitosta on helppo olla kiitollinen, mutta sepä ei olekaan kiitollisuuden ydin. Kiitollisuutta pitäisi opetella tuntemaan erityisesti silloin, kun se on vaikeinta. Vähän niin kuin läheistensä rakastamista.

Kiitollisuus ei ole mikään sisäsyntyinen ominaisuus ihmisessä. Monen käyttämän kiitollisuuspäiväkirjan suosioon onkin syynsä. Kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen tarkoittaa yksinkertaisten arkisten kiitollisuudenaiheiden kirjaamista ylös päivittäin. Tämä pakottaa tarkastelemaan kurjaakin päivää positiivisen näkökulman kautta ja hitaasti se muuttaa kokonaisvaltaista tapaasi nähdä elämä ympärilläsi.

Minä olen ottanut jo aikaa sitten tavaksi täyttää kiitollisuuspäiväkirjaa ääneen pitkin päivää. Kiitän ääneen universumia kaikesta mikä onnistuu tai mistä selviän täpärästi tuurilla. Kun kymmenen minuutin parkkipaikalla pyörimisen jälkeen lopulta saan napattua autolle parkkiruudun, en tuhahda äkäisenä "Oli jo aikakin!" Sen sijaan huokaan parkkeeratessani ääneen kiitoksen. Kun kiireessä etsin kännykkääni pitkin kotia ja löydän sen lopulta laukustani (josta etsin aivan ensimmäisenä), sanon "kiitos". Kun minulla on kiire tapaamiseen rakennuksen kuudenteen kerrokseen ja ehdin juuri ja juuri hissin kyytiin ennen ovien sulkeutumista, sanon "kiitos". Kyse ei ole niinkään siitä kenelle kiitollisuutesi osoitat. Sinun ei tarvitse uskoa mihinkään voidaksesi kiittää siitä mitä on ja mitä olet saanut. Universumi kuuntelee kyllä ja se riittää. 

Maailma ei ole minulle, eikä sinulle mitään velkaa. Ei edes parkkipaikkaa. Turhanpäiväinen negailu ja kiittämättömyys kaatuvat vain omaan niskaasi ja tekevät arjesta ankeamman elää. On surullista nähdä varsinkin nuoria ihmisiä, jotka ottavat koko maailman itsestäänselvyytenä ja itselleen kuuluvana oikeutena, ja kovaan ääneen vielä vaativat lisää. Enemmän, parempaa ja nopeammin. Ja mieluiten tietysti ilman omaa panosta.

Tietoisen kiitollisuuden harjoittaminen kasvattaa kykyä löytää arjesta enemmän iloisia ja positiivisia asioita. Tämä positiivisuuden boosti taas lisää energiaa ja inspiroi sinua saavuttamaan ne unelmat ja tavoitteet, jotka ovat sinulle erityisen tärkeitä. Maailma näyttäytyy paljon kauniimmin, kun jokaiselle päivälle osaa maalata hopeareunan. On sinun vastuullasi maalata nuo reunat joka päivä. 

Rakkaudella,
Sari




Keskeneräistä elämää - Työpiste olohuoneessa


Jotenkin kuvittelin, että neljän kuukauden jälkeen uuden kodin työhuone olisi jo täydessä käytössä. Todellisuudessa suuren osan lattiatilasta on kahmaissut asennusta odottava painava puuliesi ja varsinaisen työpöydän on vallannut keskeneräinen jättimäinen palapeli (kuka uuvatti senkin keksi ottaa esille?). Minä sen sijaan olen vallannut olohuoneen sohvan ja siinä sitten olen töitä naputellut valmiiksi niska kenossa ja selkä sykkyrällä. Sanoinko jo, että meillä on vielä hiukan keskeneräistä? Ja siitä puheen ollen, kukaanhan ei huomaa esimerkiksi lattialistojen puuttumista, eihän?

Tänään päätin tehdä kirjaimellisen ryhtiliikkeen ja (jälleen kerran) venähtänyttä niskaani uhmaten siivosin olohuoneen seinustaa vasten sijoitetun klaffipiirongin ja viritin siihen työskentelytilan. Tuolin nappasin ruokapöydän ympäriltä. Tarvittavan kuuden sijaan tuoleja on joka tapauksessa vasta neljä, joten ei kai haittaa, jos anastan niistä yhden muihin tehtäviin?



Hyvä siitä tuli. Nyt kun vielä saisin niskalenkin itsestäni ja istuisin aina piirongin ääreen töitä tekemään. Pidemmän päälle se on kuitenkin ergonomisesti paljon parempi vaihtoehto kuin sohvalla nyhjöttäminen.

Klaffipiironki on minulle rakas, vaikka sen laatikot ovatkin rasittavan jäykät ja värikin vähän kökkö. Puun väri menee liikaa yksiin lattian kanssa ja siksi olen pohtinut piirongin maalaamista. Väristä en vaan ole päässyt itseni kanssa yksimielisyyteen, sillä haluan tehdä piirongille sen ansaitsemaa oikeutta. Tämän klaffipiirongin laatikossa säilytettiin lapsuudessani minun muumiaiheisia kirjepapereita sekä valokuva-albumeita ja tämän äärellä olen myös opetellut kirjoittamaan nimeäni. On arvokasta saada kotiinsa huonekaluja, jotka ovat olleet elämässä läsnä aina. Varsinkin, kun tämä klaffipiironki ei ole ainoa lapsuuteni huonekaluista!

Menipä nyt nostalgiselle linjalle. Joka tapauksessa täällä jatkellaan nyt hommia viralliselta työpisteeltä käsin. Mukavaa syysiltaa teillekin!

Rakkaudella,
Sari


Kaunis viikko - yrittäjänaisen arkea


"Ihanan positiivisia päivityksiä sulla!" Näin ystäväni viestitti minulle pari päivää sitten Facebook-päivityksieni jälkeen.

Oikein piti pysähtyä miettimään, että kyllä tämä viikko on todella ollut niin monella tapaa hyvä ja kaunis muutamista mutkista huolimatta, että sen kohokohtia on tuntunut välttämättömältä jakaa myös muille.

Eniten iloa ovat tuottaneet kaikki uudet ja inspiroivat työkuviot sekä yhteistyöt, joista innostavin oli photo shoot toisen yrittäjänaisen kanssa. Visuaaliselle ja luovalle tyypille tällaiset kuvausprojektit ovat erityisen sydäntä sykähdyttäviä ja niistä saa mielettömästi energiaa niihin hetkiin, kun päivät venyvät ympäripyöreiksi.

Olen tällä viikolla saanut viettää aikaa neljän eri yrittäjänaisen kanssa nauraen, ideoiden ja tulevaisuuden suuntaviivoja piirrellen. Yksinyrittäjänä on voimauttavaa tuntea, ettei ole lopulta yksin. Nämä kaikki ihastuttavat naiset ovat osaltaan tehneet päivistäni niin kauniit.

En malta olla jakamatta muutamia fiilistelykuva kuvauksistamme. Lisää syystunnelmointia löydät Sarandian kotisivuilta.

Rakkaudella,
Sari




Tehokkuus hukassa? Testaa maailman paras tehtävälista ja muuta tapasi tehdä töitä


Harhaudutko tehtävästä toiseen saamatta mitään valmiiksi vai tyssääkö työ aloittamisen vaikeuteen? Haluaisitko työskennellä tehokkaammin ja suunnitelmallisemmin? Tämä juttu on sinulle!


Työskentelen yritykseni töiden parissa pääasiassa kotona ja onhan se todettava, että oman kodin rauhassa työskentelyssä on sellaista vapautta, joka ainakin minua viehättää. Henkilökohtainen painajaiseni olisi avokonttori, jonka ärsykkeiden keskellä en taatusti saisi mitään aikaiseksi.

Mutta kuten vapauden kanssa aina, myös kotitoimiston tuoman omaehtoisuuden kylkiäisenä joutuu ottamaan myös vastuuta. Vastuuta siitä, että työt alkavat ja loppuvat ajallaan, tehtävät valmistuvat ja taukoja kertyy riittävästi. Kun kukaan ei seiso selän takana vahtimassa, on löydettävä itsestään oma työnjohtajansa.

Minulle oman työn johtaminen oli pitkään haastavaa nimenomaan tehokkuuden osalta. Olen aina tehnyt tehtävälistoja, mutta välillä töihin liittyvät tehtävät yhdistettynä kotitöihin ja muihin menoihin muodostavat kilometrin mittaiselta tuntuvan listan, jonka lyhentämisen aloittaminen on työn ja tuskan takana. Monet kerrat heräsin aamulla valmiiksi kärttyisänä, sillä ensimmäiset ajatukseni pyörivät lamaannuttavan pitkän tehtävälistan ympärillä. Päivä lipui kuin hiekka sormien lävitse multitaskinghöyryissä ja iltapäivällä räpeltämiseni tuloksena en ollut saanut mitään valmiiksi, mutta tehtävälistani oli taas pidentynyt parilla kohdalla. Niinpä kävin nukkumaan stressaantuneena ja heräsin yhtä ärtyneenä kuin edeltävänä aamuna. Se siitä inspiroivasta työpäivästä!

Universumi taisi huomata epätoivoisen touhuamiseni (työnteoksi sitä ei voinut kutsua) ja heitti avukseni Ivy Leen, josta kertovaan artikkeliin törmäsin jälleen kerran lipsuttuani nettisurffailun pariin "tehokkaana työaikana".

Tarinan mukaan Ivy Lee, yksi aikansa ensimmäisistä pr-konsulteista, pyydettiin vuonna 1918 Charles M. Schwabin johtamaan Bethlehem Steel Corporationiin parantamaan yrityksen tuottavuutta. Ivy Lee pyysi saada vain viisitoista minuuttia jokaisen yrityksen johtohenkilön kanssa. Kysyttäessä hänen palveluksensa hintaa, hän totesi neuvojensa olevan ilmaisia - paitsi jos ne toimivat. Siinä tapauksessa hänelle voisi kolmen kuukauden kuluttua antaa Schwabin itsensä mielestä sopiva korvaus.

Kolmen kuukauden kuluttua Shcwab kutsui Leen Bethlehem Steel Corporationiin ja hänelle ojennettiin 25 000 dollarin shekki. Nykyrahassa tuo summa vastaa 400 000 dollaria. Tästä voikin sitten päätellä Leen tarjoaman neuvon merkityksen ja arvon yritykselle.


Mikä tuo neuvo sitten oli?  


Lee ohjeisti jokaista johtohenkilöä tekemään työpäivänsä päätteeksi seuraavaa päivää varten maksimissaan kuuden kohdan tehtävälistan. 

Nuo kuusi kohtaa priorisoidaan eli asetetaan tärkeysjärjestykseen. Tärkein tehtävä ensimmäiseksi.

Työpäivä aloitetaan ensimmäisellä tehtävällä, jonka parissa työskennellään, kunnes tehtävä on valmis. Tämän jälkeen siirrytään listassa seuraavaan tehtävään. 

Työpäivän päätteeksi aloitetaan alusta ja rakennetaan tehtävälista seuraavalle päivälle. 


En pidä monimutkaisista neuvoista ja juuri siksi tämä tekniikka herätti mielenkiintoni. Ei syvällisiä pohdiskeluja, monivaiheista suunnitelmallisuutta, yliluonnollista itsekuria, meditointia tai mindfullnessia. Vain lista ja periaate. Ivy Leen tekniikka toimii juuri siksi, että se on riittävän yksinkertainen ja pakottaa priorisoimaan tekemisensä, estää harhautumasta tehtävästä toiseen ja asettaa päivälle selkeän alun. Ja lopun!

Jos Ivy Lee olisi tänä päivänä keskuudessamme, lähettäisin minäkin hänelle vähintään kiitoskortin. Hänen tekniikkansa muutti tapani tehdä töitä, organisoida ja priorisoida tekemisiäni ja tehdä työstäni suunnitelmallista. En ole aikoihin herännyt kärttyisänä. Sen sijaan minulla on aamulla mielessäni heti päivän tärkein ja ensimmäinen tehtävä, jonka pariin on helppo sukeltaa mieli oikeassa moodissa. Siitä eteenpäin päivä usein rullaakin melkein itsestään, eivätkä edes yllättävät keskeytykset aiheuta työlle erityisesti hallaa. Tiedänhän missä kohdassa olen tehtävälistallani! Jos tehtäviä ei määrällisesti ole seuraavalle päivälle monta, en kirjoita listaa edes ylös, vaan päätän asioille tärkeysjärjestyksen mielessäni. Monesti sekin riittää.

Jos haluat muuttaa maailmaa (tai ainakin omasi), kokeile Ivy Leen tekniikkaa. Jätä siis pöydillä lojuvat tehtävälappukasat ja tehoton työskentely. Kukaan ei kenties tule tekemään töitäsi puolestasi, mutta saat taatusti enemmän irti omasta työajastasi. Tämä tekniikka toimii!

Rakkaudella,
Sari


James Clear on koonnut koko tarinan nettisivuilleen ja tekstini Ivy Leen tekniikasta on koottu hänen artikkelinsa pohjalta.  (Thank you, James!)

30



Syyskuu hujahti ohitse vähän tympeissä merkeissä sairaslomien ja lääkärillä ramppaamisten tahdittaessa menoa. Kuukausi sai kuitenkin mukavan päätöksen, sillä mittariini kilahti viime viikolla täydet kolmekymmentä vuotta. Kolmenkympin kriisi ei iskenyt, vaikka niin aikaisemmin odotin käyvän. Sen sijaan toivotin kolmekymppiset avosylin vastaan.

Kulunut vuosikymmen on ollut hurjan rikas ja todellinen unelmien vuosikymmen sisältäen kaiken rakastumisesta yliopistosta valmistumiseen, ensimmäiseen yhteiseen kotiin, häihin ja huipentuen oman kodin rakentamiseen ja hevosen hankkimiseen.

Voisin sanoa olevani monella tapaa eri ihminen kuin kymmenen vuotta sitten. Oppirahoja on toki maksettu ja varsinkin kroppa on muistutellut siitä, miten tärkeää on vetää rajoja ihan jo oman jaksamisen vuoksi. Yksi suurista lahjoista muiden joukossa on ollut se, että viimein tiedän mitä haluan tehdä isona. Se on aika mahtavaa, sillä oman paikan löytäminen maailmassa ei ole ihan läpihuutojuttu.

Seuraavaa vuosikymmentä odotan innolla. Toivon sen sisältävän paljon mieluisia töitä, projekteja ja tutkimusretkiä niin maailmaan kuin omaan mieleen. Tästä syystä myös blogi tulee hieman muuttumaan ulkoisesti ja rajautumaan teemojen osalta. Olkoon tämä blogi lokikirja tuolla matkalla.


Rakkaudella,
Sari

Uusi koti: Keittiö

Ihanaa lauantaita, ystävät! Meillä ei taida vieläkään olla yhtään täysin valmista nurkkaa, mutta päätin silti jatkaa uuden kotimme esittelyä ihanalla keittiöllä. 

Halusimme ehdottomasti tupakeittiön, joka istuisi ilmeeltään tähän moderniin maalaiskotiin ja sen vinokaton alle. Ilmeen oli kuitenkin säilyttävä kevyenä ja siksi päätyseinälle tuli (erityisesti minun toiveestani) vain kaksi yläkaappia sekä kevyt hylly. Keittiö on sijoitettu kolmelle seinälle ja tila on erityisen valoisa täysmittaisen ikkunan ansiosta. Juuri tilan valoisuuden vuoksi uskalsimme valita mustan keittiön ja mielestämme päätös oli täysin oikea. Tila on edelleen välillä turhankin kirkas ja ikkunat odottavatkin vielä verhoja, jotka pehmentävät kokoinaisilmettä. 

Niemekkeestä puuttuvat vielä baarituolit ja päädystä hyllykkö, jonka aiomme toteuttaa itse. Korkeiden kaappien päätyyn tulee ihana puuhella, joka on kuin piste i:n päälle. 


Keittiössä on tiettyjä yksityiskohtia, jotka olivat meille erikoisen tärkeitä. Varsinkin mies innostui Tapwellin kuparisesta hanasta ja täytyy sanoa, että se sopii tänne todella hyvin. Taidan napata siitä hieman parempia kuvia, kun hana on saatu puhdistettua. Kuparinen hana tummui yllättävänkin nopeasti, vaikka sen vaatima hoito olikin tiedossamme. Kuparisen hanan kaveriksi hankittu musta alla oli pienoinen pettymys, sillä se on todella vaikea pitää puhtaana. Kuivuttuaan siinä näkyvät pienimmätkin pesuainejäämät, roiskeet ja pinttymät. En silti osaisi kuvitella muuta allasta tähän kokonaisuuteen.


Ihmetteletkö missä meidän liesituuletin on? Tämä päätös kirpaisi rahapussia, mutta päädyimme Bora-lieteen välttääksemme lieden yläpuolelle kiinnitettävän lieden, jonka putkesta olisi varsinkin aiheutunut murhetta. Keveys oli tässäkin ykköstoiveemme ja pois emme tätä ratkaisua vaihtaisi. Lieden keskellä oleva pyöreä pömpeli imee ruoanlaitosta syntyvät höyryt näppärästi ja vaivatta. Kymmenen pistettä siis Boralle!

Keittiön päätyseinästä halusimme valkoisen, mutta pelkkä valkoinen maali ei tuntunut oikealta ratkaisulta, kun seinän kaverina olisivat valkoiset seinä- ja kattopaneelit. Valitsimme kehdella valkoisen sävyllä Tikkurilan Tunto-maalia, jolla toteutin rappaushenkeen keittiön seinät. Epätasaista pintaa ei välttämättä kaukaa huomaa, mutta lähempää tarkasteltuna se on todella kaunis ja luonnollinen. 


Lattiaan valitsimme ison laatan ruosteen- ja kuparinsävyissä. Välitilan laatasta yritän napata myöhemmin toisessa valaistuksessa uuden kuvan. Nyt lasitetut koristelaatat eivät oikein päässeet esiintymään edukseen. Välitilan laatoitus on muuten itse tekemäni. Ei huonompi lopputulos, vaikka muutamat silikonit vielä puuttuvatkin.



Hauskaa viikonloppua! Se on kohta syyskuu!

Rakkaudella,
Sari

Kesä, älä mene vielä


Elokuu on ollut vaaleanpunaisia iltapilviä, pitkään odotettuja sateita ja sirkkojen siritystä pelloilla. Päivät vierivät eteenpäin kohti syksyä, vaikka päivisin onkin vielä ihan teepaitakeli. Eilenillalla Callan kanssa lenkillä tuntui ilmassa kuitenkin ensimmäistä kertaa syksyinen illan viileys. Kesäillat ovat usein vilpoisia, mutta nyt ilmassa oli erilainen tuoksu. Kostean maan ja kypsyvien omenoiden kirpeä tuoksu.

Milloin ehdimme jo elokuuhun? Juurihan ihailtiin kylmän kevään jälkeen kiihkeästi vihertäviä peltoja ja odotettiin hevosten laidunkautta. Vasta pari viikkoa sitten alkoivat vadelmat kypsyä. Tänä vuonna lähes kuukauden myöhemmin kuin aiemmin.

Niin paljon olisi vielä tekemättä. Multakasa pihalla odottaa puutarhahommia, nurmikko kylvämistä ja omenapuut istuttamista. Talli ja aitaukset rakentamista. Ihan hetken pyytäisin tai samalla vaikka vähän enemmän. Minä en ole valmis syksyyn ja pimeisiin iltoihin. Kesä, älä mene vielä.

Rakkaudella,
Sari

Tee-se-itse kompostori


Tästä postauksesta uupuu pahasti estetiikka, mutta käytännön puoli on sitäkin innostavampi, vaikka kyse onkin biojätteistä ja komposteista.

Suuren pihan rakentamiseen uppoaa jo itsessään paljon rahaa ja juuri nyt arvokkaan lämpökompostorin sijaan halusimme olla säästäväisiä ja innovatiivisia. Biojätettä syntyy kuitenkin meidän taloudessamme sen verran, että se on ehdottomasti kierrätettävä muulla tavalla kuin roskikseen heittämällä. Lisäksi biojätetteestä syntyvä multa on erittäin tervetullut parannusaine köyhtyneeseen ja erittäin saviseen maaperään, jonka parantamisessa kuluu varmasti vuosikausia.

Halusin biojätekompostiksi helpon ja edullisen ratkaisun, joten niinpä googletin juuri näillä sanoilla ohjeita. Hyvä idea löytyikin Tuuli Annikan tuvassa -blogista, jonka postauksessa ole selkeät ohjeet ekokeksijä Raimo Flinkin kompostorista. Muuta tähän ei tarvita kuin viemäriputki ja lapio kuopan kaivamista varten. Viemäriputki on meillä noin metrin pituinen ja sen alaosaan teimme lovia maaperässä myllääviä ötököitä ja lieroja varten. Kaivaessa vastaan tulikin pari lieroa, jotka pääsivät heti hommiin putken pohjalle.

Kanneksi löytyi pieni ämpäri, joka istuu napakasti kompostorin päähän. Biojätteitä ei saa koskaan heittää avonaiseen kompostoriin, joten siitä syystä  yläosan on tärkeää olla suljettu ja putken myös riittävän syvä, jotta esimerkiksi jyrsijöille ei tule tarjonneeksi herkullisia pitoja.

Kompostorin täytyttyä nostetaan putki ylös ja jäljelle jäävä kuoppa peitetään mullalla. Näin ravinteet jäävät maaperään ja rikastavat maata vielä pitkään. Ainoa harmi tässä helpossa kompostorissa onkin se, ettei syntyvää multaa saa kätevästi käyttöönsä siirrettäväksi muualle.


Ajattelin laittaa vielä lähelle toisen putken, jotta kompostoreissa riittää tilaa biojätteillemme ensi kevääseen asti, jolloin putket voikin taas siirtää. Jännittävää puuhaa, vaikka jätteiden hoidosta onkin vain kyse. Toivottavasti ympärille istutettavat puut ja muut kasvit saavat osansa syntyvistä ravinteista.

Rakkaudella,
Sari

Hevonen omaan pihaan osa 1


Huoleton on hevoseton. Näinhän se on. Meidän samettiturpa on aiheuttanut ylimääräistä murhetta epämääräisillä turvotuksilla, joita on nyt pari viikkoa käyty kylmäämässä useamman kerran päivässä. Nyt kaikki on kunnossa ja suurimmat murheemme osoittautuivat aiheettomiksi. Tällaisina hetkinä sitä kuitenkin tulee kotona huokailtua miehen kanssa vuorotellen, miten paljon helpompaa hevosen hoitaminen ja sen seuraaminen olisikaan, jos se seisoisi omassa pihassa ikkunan ja oman kriittisen katseen alla. Jos meillä oli keväällä paha hevoskuume, niin nyt kuumeillaan oman tallin valmistumisen kanssa. Me halutaan Hilu kotiin. 

Vilkaisu pihalle kertoo hyvin nopeasti sen, että vielä Hilu ei voi matkakassiaan pakata. Talli itsessään on pahasti kesken ja siitä puuttuu vielä ulkoverhous, ikkunat ja ovet, katto sekä kaikki sisätyöt valusta lähtien. Onneksi tallissa ei ole aivan yhtä monimutkaisia sisustuksellisia töitä kuin talossa, eikä kaiken tarvitse olla aivan niin justiinsa. Maalaistallimentaliteetilla mennään ja kierrätetään niin paljon kuin voidaan. Tallitarvikkeita on jo jonkin verran hankittu ja löysimmekin mukavan erän telineitä, aitalankaa ja muuta tarpeellista Tori.fi:stä. Taisimmepa säästää jopa satasia, kun ihan kaikkea ei tarvitse ostaa uutena.

Tallin ohella pihaan täytyy rakentaa myös aidat, tarhojen pohjat sekä kenttä. Ensimmäinen osa laidunta kylvettiin jo viime keväänä, joten vihreälle hepat pääsevät vuoden kuluttua. Emme myrkyttäneet koivikoksi kasvanutta peltoa lainkaan, vaan pelto käännettiin koivikon hävittämisen jälkeen, äestettiin ja kylvettiin. Tämä valitettavasti riemastutti rikkakasveja, jotka alkoivat kasvaa huimalla voimalla ja peittivät pian kylvetyn hentoisen nurmen alleen. Viimeisen parin viikon aikana olemme useamman hengen voimin niittäneet laitumen kokonaan ja keränneet ikävät rikkakasvit pois siemeniä levittämästä. Nyt siistiä laidunta pidetään lyhyenä kasvukauden ajan ja ensi keväänä kylvetty nurmi on toivottavasti jo niin hyvin juurtunut, että se lähtee kasvamaan rikkakasveja voimakkaampana. Luultavaa on, että rikkakasvit täytyy jossain vaiheessa niittää alas vielä ensi vuonna, kunhan hevoset ovat ensin saaneet laitumesta syödäkseen. Yritämme saada syksyn aikana vielä toisen koivikkoisen kaistaleen kunnostettua ja myös kylvettyä. Näin saamme lisää laidunmaata hevosille, eikä vihreä lopu aivan alkuunsa. Lannoituskin lienee tarpeen, sillä maa on aika lailla köyhtynyt vuosien saatossa.



Rakastan kesäiltoja, kun aurinko laskee joen taakse. Valo on niin pehmeä ja lämmin. Kun kuvassa käyskentelisivät vielä laiduntavat hevoset, olisi maisema täydellinen.

Rakkaudella,
Sari

Elämää rescuekoiran kanssa


Calla on ollut osa perhettämme nyt kolmen kuukauden ajan. Tätä kirjoittaessani se nukkuu vieressäni sohvalla tassut syliini tungettuna. Ei siis varmaan tarvitse erikseen sanoa, että pötkyläisemme on kotiutunut oikein hyvin.

Callan saapuessa olimme varautuneet siihen, että uusi ympäristö saisi koiran pään pyörälle. Calla ei kuitenkaan haukkunut rappukäytävän äänille ja se oppi nopeasti olemaan yksin kotona ja tekemään tarpeensa ulos. Calla ei ollut myöskään koskaan kulkenut hihnassa, joten ilahduimme suuresti, kun se oppi parissa päivässä ulkoilemaan taluttajan rinnalla kulkien hihnasta vetämättä ja muille koirille rähjäämättä.

Edistystä tapahtui lähes päivittäin ja jo viikon kuluttua Callan töpöhäntä nousi lenkillä terhakkaasti pystyyn. Pian töpöhäntä alkoi heilua ensin ujosti ja lopulta aivan vimmatusti, kun omat ihmiset palasivat kotiin. Calla onkin kovin hellyydenkipeä, vaikka arkuus estääkin sitä vielä hakemasta rapsutuksia uusilta ihmisiltä. Monet tutut ja tuntemattomat voivottelevat Callan arkuutta, mutta me näemme Callan reipastuvan päivä päivältä. Tarhaoloista tulleen koiran kotiutuminen voi kestää puolikin vuotta ja jokainen koira sopeutuu omaan tahtiinsa.

Muutto uuteen taloon sujui helposti, sillä Calla oli ollut monesti mukana viettämässä raksapäiviä talolla. Avarammat tilat olivat Callan mieleen ja siitä on tullut täällä asuessa uudella tavalla leikkisämpi ja rohkeampi. Myös maalaismaisemat ja metsäpolut ovat Callan mieleen jopa siinä määrin, että pari ensimmäistä viikkoa se oli melko rasittava lenkitettävä. Hupsu koira ei ollut pysyä housuissaan kaikkien uusien tuoksujen ja ojanpohjalta kuuluvien rapsahdusten perässä.


Olemme suunnattoman kiitollisia pörröisestä perheenjäsenestämme ja siitä, miten helposti asiat ovat Callan kanssa sujuneet. Rescuekoiran adoptoiminen on aina tietynlainen riski, sillä kukaan ei voi luvata millaisen koiran lentokentällä syliinsä saa. Meille tämä oli hyvin pitkälti tunnepohjainen päätös. Halusimme perheeseen koiran ja meillä oli mahdollisuus tarpeen vaatiessa järjestää elämä koiralle sopivaksi. Me voimme suositella lämpimästi rescuekoiran hankintaa, mutta vain siinä tapauksessa, että oma elämäntilanne on sille suotuisa. Auttaa voi monella muullakin tavalla, kuten lahjoituksin ja tietoa levittämällä.

Omassa kodissa pehmeällä sohvalla köllöttelevää koiraa katsoessa ei voi kuin ihmetellä maailman kummallisuutta. Parin tuhannen kilometrin päässä tämä kaunotar oli pelkkä roska miljoonien joukossa. Täällä se on ainutlaatuisen rakas perheenjäsen. Callan kaltaisia suloisia, lempeitä, hupsuja ja leikkisiä koiria ovat tarhat pullollaan ja jokainen niistä ansaitsee kodin. Rakkautta ne antavat takaisin tuhatkertaisesti.

Lue lisää romanialaisen koiran adoptoimisesta Rescueyhdistys Kulkureiden nettisivuilta.

Rakkaudella,
Sari



Uusi koti: WC


Tervetuloa tutustumaan meidän uuteen kotiin! Aloitan kierroksen talossa epäkonventionaalisesti vessasta, joka on yksi (lähes) valmiista tiloista. Täältäkin puuttuu vielä muutamat listat, mutta ikkunallisissa tiloissa listojen puute häiritsee tätä tilaa enemmän. Siispä aloitamme vessan viidakkomeiningistä. 

Laatoitetut tilat ovat mielestäni aina hiukan hankalia sisustaa. Laattapinnat on syytä valita tarkkaan, sillä niitä ei vaihdetakaan yhtä helposti kuin maalisävyjä ja tapetteja. Tästä syystä wc-tiloissa pelataan usein varman päälle ja lopputulos on hyvin säyseä. Me halusimme vessaan vähän tavallista villimpää meininkiä. 



Tilan suunnittelu lähti liikkeelle tiiliseinästä, jonka ehdottomasti halusimme vessan päätyyn. Nämä tiilet hankittiin jo vuosi ennen rakentamisen aloittamista ja myyjän mukaan ne ovat Turussa puretusta surullisen kuuluisasta Sinisestä talosta. Kaunista kierrätettyä tiiltä löytyy myös muualta talosta. 

Peilin taakse halusin ehdottomasti hauskan tapetin ja sain kuin sainkin nämä papukaijat läpi miehen seulasta. Tämä tapetti saa leikkisyydessään minut edelleen niin hyvälle mielelle. Kätevästi tapetti on myös helposti puhtaanapidettävää, sillä se kestää jopa kevyttä pesua. 


Kun seinillä on näin paljon eläväistä pintaa, saatoimme valita selkeälinjaiset laatat ja kalusteet, jotka rauhoittavat tilaa. Vaalealle seinälle on tosin vielä tulossa jonkinlainen pieni hylly ja allaskaapin viereen kaksi hyllylevyä. Pientä sisustusprojektia meillä vielä riittää muuallakin, mutta on mukavaa, kun suuret linjat ovat jo valmiit.



 Rakkaudella,
Sari

Pihan hyvikset ja pahikset



Sateiset terveiset Varsinais-Suomesta!

Päivä alkoi rankkasateella ja taivas on sen jälkeen ripsotellut vettä lähes tauotta. Vesisade on tervetullutta, sillä kylvimme viime viikolla käsipelillä pienen laidunpalstan, jonka toivomme ehtivän vielä itämään. Ajatukset pyörivät muutoinkin pienen tilamme maanviljelysasioissa, sillä villiintynyt savimaa kaipaa kipeästi huolehtivaa kättä. Yllätyksiäkin Kotokunnas tarjoaa edelleen, vaikka viime vuonna saimme ilahtua jo vadelmista, tuomen tuoksusta ja muista kasvilöydöistä. Tänä vuonna tienpientareella pilkottaa punaisia ahomansikoita ja ojat ovat violettina merenä metsäkurjenpolvista.

Ikäviäkin tuttavuuksia pihaltamme löytyy, joista yksi harmillisimmista on lupiini. Lupiini on kaunis kukka ja tiedän monien olevan tyytyväisiä saadessaan sitä pihalleen, mutta luonnon kannalta lupiini on haitallinen vieraslaji, joka vie tilaa alkuperäisiltä luonnonkasveilta. Lupiini leviää lähes minne tahansa aina luonnonniityiltä metsiin. Lisäksi se on myrkyllinen laiduntaville eläimille. Kaikeksi harmiksi lupiini on kovin hankala hävittää, sillä se tuottaa valtavasti siemeniä, jotka säilyvät maassa pitkään.



Itse tein ison urakan ja kiskoin pieneltä laidunalalta mahdollisimman paljon lupiinien juurakoita ylös ja poistin vielä myöhemmin kaikki jäljelle jääneiden lupiinien kukinnot, jotta ne eivät siemennä. Kuvassa näkyvät lupiinit ovat toiselta puolen pihaa ja niiden katkomisella on jo kiire. Kyseisestä alueesta tulee hevosten tarha, joten alue tullaan vielä peittämään kankaalla. Kokonaan emme tule lupiineista pääsemään eroon, sillä niitä on lähialueella hyvinkin paljon ja niiden määrä tuntuu lisääntyvän vuosi vuodelta.


Meille on tulossa laiduntavia eläimiä pihaan, joten kasvien tuntemus on sitäkin tärkeämpää. Hevoset ovat varsin herkkävatsaisia otuksia, mutta yleensä ne osaavat jättää myrkylliset kasvit syömättä, jos syömäkelpoista ruokaa on riittävästi tarjolla. Tästä syystä en ole kovin murheissani esimerkiksi niittyleinikeistä, joita kasvaa laitumella harvakseltaan. Suurempana murheena näen alsikeapilan, joka maistuu joillekin hevosille sen haitallisuudestaan huolimatta. Alsikeapilassa elävä sieni aiheuttaa hevosille valoherkkyyttä, ihottumaa ja sisäelinvaurioita, joista seuraa pahimmillaan kuolema. Jo pelkästään iho-oireet voivat olla pahimmillaan niin hurjat, että haluan välttää tätä kasvia laitumella viimeiseen asti. 


Toiset kasvit ovat ikäviä ihan pelkästään ulkomuotonsa vuoksi. Ohdake on todella ikävä poistaa piikikkyytensä vuoksi, mutta tälläkin tyypillä on laidunten viljelyn kannalta merkityksensä. Ohdakkeen sanotaan kertovan köyhästä maaperästä ja seuraavan laidunpalstan muokkaamisen kannalta lannoittaminen on syytä ottaa huomioon. Maaperän köyhyys näkyy myös siinä, että suurempi laidunalueemme on lähtenyt kasvamaan huonosti ja se on jäänyt pahasti rikkakasvien jalkoihin. Toivon kasvun lähtevän paremmin liikkeelle ensi vuonna, kun laitumelle olisi tarkoitus hevoset tuoda. Sitä ennen joudumme käymään vielä taistelua rikkakasvien kanssa.

Uuteen pihaan tutustuminen vie näin isolla alueella aikansa. Laidunten viljeleminen, haitallisten kasvien tunnistaminen ja maaperän hoito vaativat kaikki opiskelua. Maan mylläämisellä on ollut myös negatiivisia vaikutuksia, sillä viime kesänä tontilla liihotelleet perhoset ovat lähes kaikki kadonneet pihatöiden mukana peittyneiden voikukkien myötä. Yksi projekti on pienen niityn perustaminen perhosten ja muiden hyönteisten avuksi. Oma lukunsa on sitten joenranta, jossa en olekaan ehtinyt pitkään aikaan käydä ihmettelemässä kesän mukanaan tuomia kasveja. Ehkä se on vuorossa seuraavaksi. Pihahommista ei täällä tule hetkeen pula.


Rakkaudella,
Sari

Vihdoinkin kotona


Täällä ollaan! Omaa itse rakennettua kotia on asuttu nyt kaksi viikkoa ja olemme aivan rakastuneita. Listoja, hyllyjä ja kalusteita puuttuu vielä ja piha on tietysti juuri niin myllätty kuin voi kuvitella, mutta mitäpä tuosta. Me olemme kotona. Muuttamaan pääsimme ennen juhannusta ja keskikesän juhlaa vietettiin Kotokunnaalla rakkaiden ystävien kanssa saunoen ja grillaten. Tarvitseeko edes sanoa, että juhannus oli parhain koskaan?

Osa tavaroista etsii vielä paikkaansa ja varsinkin oma työhuoneeni on vielä oudossa itseään etsivässä tilassa. Tässä sitä kuitenkin istutaan oman työpöydän ääressä ja ihmetellään miten näin jäätävän suuri ja päättymättömältä tuntuva projekti onkin yhtäkkiä jo siinä vaiheessa, että unelma kodista maalla on muuttunut todeksi ja ennen kaikkea asuttavaksi. Vuosi sitten tehtiin vasta sokkelia.

Rakennusprojektiin ja siihen liittyviin ajatuksiin palaan varmasti myöhemmin, mutta nyt nautitaan hetki siitä mikä ollaan saavutettu. Oman saunan löylyt maistuvat makeilta myös tänä viikonloppuna.

Rakkaudella,
Sari


Pienen tytön unelma


Toisinaan unelmilla on tavallista pidempi toimitusaika.


Olen ollut heppahöperö niin kauan kuin jaksan muistaa. Te, jotka olette joutuneet hevoskärpäsen puremiksi tiedätte varmasti, ettei tuo tauti ole helposti talttuvaa sorttia. Jokaisen hevostytön suurin haave on tietysti ihana ikioma hevonen. Tuo haave minullakin on ollut siitä asti, kun minut on ensi kerran nostettiin kesämarkkinoilla talutusponin selkään.

Lapsena keräsin rahaa säästöpossuun ja laskin kuinka kauan minun olisi säästettävä, jotta saisin kerättyä rahat omaan poniin. Ne laskelmat olivat hyvin masentavaa luettavaa, mutta se ei toki kymmenkesäisen tyttösen intoa lannistanut. Villeimmissä haaveissa suunnittelin sijoittavani ponin autotalliin tai takapihan leikkimökkiin. Mainitsinko jo, että asuimme rivitalossa?

Tuskallisemman unelmastani teki se, että pääsin tallille ratsastamaan ja hoitamaan hevosia kovin harvoin. Ratsastus on kallis harrastus, eivätkä ratsastuskoulujen arvokkaat lukukausimaksut ja monen satasen varusteet ole yksinhuoltajavanhempien tavoitettavissa tuosta vain. Pääsin siis tunneille silloin tällöin ja kun niin kävi, otin ilosta kaiken irti. Asiaa ei kuitenkaan helpottanut se, että luokkatoverini kävivät ratsastuskoulun tunneilla joka lauantai ja vielä maanantaina käytävät keskustelut hypätyistä esteistä ja suosikkihevosista tuntuivat suolalta haavoissa. Upotin suruni hevoskirjoihin ja kirjoittamiini tallitarinoihin. Lennokas mielikuvituksenikaan ei riittänyt kuvittelemaan sitä aviomiestä, joka aikaa myöten ilmestyisi elämääni jakamaan hevosinnostukseni ja haaveen omasta hevosesta.

Aikuistuminen ja oma aktiivisuus toivat aikanaan uusia mahdollisuuksia harrastaa hevosia ja oppia uutta. Itsenäisempi harrastaminen toi mukanaan varmuutta ja vahvemman kaipuun saada harrastaa omilla ehdoilla oman hevosen kanssa. Samaan aikaan elämä oli muutenkin ottamassa uutta kurssia, sillä edessä oli pitkä ja kauan haaveiltu talonrakennusprojekti. Muutto toiselle paikkakunnalle tarkoitti myös tutun tallin ja tutun hevosen hyvästelemistä. Hevosharrastus oli laitettava lähes kokonaan jäihin yli vuodeksi, sillä aikaa uuden tallin etsimiseen ja siellä käymiseen ei ollut. Ikävöin hevosten lempeää katsetta ja suuren eläimen tuttua lämpöä välillä niin, että sydäntäni särki. Samalla tiedostin, että edessäni oli juuri nyt mahdollisuus toteuttaa unelma, jota olin vaalinut kaksikymmentä vuotta. Olimme jo rakentamassa tallia omaan pihaan ja vaikka se ei vielä lähiaikoina valmistuisikaan, olisi seuraava askel oman hevosen hankkiminen. Aloitin suunnitelmallisen säästöprojektin. Kirjasin ylös kaikki säästöön laitetut rahasummat ja seurasin tarkasti hevoskassan karttumista.

Talvella hevoskuume roihusi kovemmin kuin koskaan. Olisimme käyneet katsomassakin paria hevosta, mutta meiltä puuttui edelleen tallipaikka ja rakennusprojekti oli vielä pahasti kesken. Tuntui lohduttomalta selata myynti-ilmoituksia ja nähdä unelmien hevosten kerta toisensa jälkeen saavan uuden kodin jostain muualta kuin meiltä. Halusin olla varma, että meidän vuoromme koittaisi pian ja sorruin ostamaan haaveilemiani hevosenhoitotarvikkeita odottamaan tulevaa samettiturpaa. Mies salli lempeästi hymyillen (ja vähän silmiään pyöritellen) ostokseni, mutta minä tiesin, että joitakin unelmia kohti on kuljettava hieman määrätietoisemmin.

Ennen kuin huomasinkaan, jotain alkoi tapahtua. Eräs myynti-ilmoitus jäi takaraivoon nakottamaan ja palasin selaamaan sitä yhä uudelleen, vaikka hevonen ei ollutkaan ihan sitä mitä piti. Se oli nuori ja ihan eri rotua kuin olimme ajatelleet. Seuraavaksi saimme kuulla, että pieneltä lähitallilta olisi tallipaikka vapautumassa. Istuimme miehen kanssa alas keskustelemaan ja sovimme, että jos tämä tallipaikka olisi hyvä ja tämä hevonen olisi Se Oikea, me laittaisimme silmät kiinni ja hyppäisimme tuntemattomaan.

Ja niinhän siinä kävi. Muutaman viikon kuluttua kuljetimme nappisilmäisen Hilu-tamman uudelle tallille henkeämme pidätellen ja meistä tuli kaksi pöllämystynyttä hevosenomistajaa. Kavioliittoa on harjoiteltu nyt parin viikon verran ja yhteinen sävel alkaa hiljalleen löytyä uuden perheenjäsenen kanssa.

Miltä sitten tuntuu, kun kaksikymmentä vuotta haaveiltu ja odotettu unelma on toteutunut? Kummallista kyllä, aika arkiselta. Hevosenhoitajan huolet ja murheet ovat niitä samoja tuttuja ja niin ovat myöskin ilonaiheet. Hilukin tuntuu hassulla tavalla vanhalta tutulta, joten ehkä asiat ovat juuri niin kuin pitääkin. Ja mitä siihen haaveiluun tulee... Life is short - just buy the damn horse! Tai tee mitä tahansa mitä sydämesi halajaa, varsinkin jos se on jotain, mitä olet odottanut vuosikymmeniä.

Rakkaudella,
Sari  





Voittajat arvottu ja jännittäviä uutisia



Kesäkuun ensimmäisen päivän kunniaksi on aika julkistaa arvonnan voittajien nimet. Fiskarsin Antiikkipäiviä lähtevät viettämään seuraavat onnekkaat:
Krisse K
Eija
Marjo-Riitta

Paljon onnea voittajille ja kiitos kaikille osallistujille!
Voittajiin otetaan erikseen yhteyttä. 



Ja sitten niihin jännittäviin uutisiin. Meille on varattu talon käyttöönottokatselmus. Jos kaikki on kunnossa, pääsemme muuttamaan itsemme uuteen kotiin juhannukseksi! Kaikki pinnat eivät talossa ole vielä kunnossa ja ne perinteiset listatkin vielä puuttuvat, mutta pientä keskeneräisyyttä kärsii, kun palkintona on omassa kodissa asuminen näin pitkän odotuksen jälkeen. Tuntuu ihan kummalliselta kulkea talossa laittamassa valoja päälle ja availla  kaappien ovia. Eilen päähän pälkähti sellainenkin hassu ajatus, että osa huonekaluistakin meiltä vielä puuttuu. Jännän äärellä ollaan siis. 


Rakkaudella,
Sari

Miltä meillä näyttää? (+arvontamuistutus)

 Hupaisa yksityiskohta työhuoneen ovessa: Avaimenreikä on väärinpäin.  

Meidän talolla hommat alkavat olla jo pitkällä. Työhuonekin on listoja vaille valmis ja makkarista puuttuvat listojen lisäksi vain ovet. Tapettia on noussut seinille ja hanoja on saatu paikoilleen. Seuraavaksi pääsenkin esittelemään laatoitettuja tiloja. Nyt kun vielä ilmalämpöpumppu olisi asennettu ja saisi kuumina päivinä taloon viilennystä. Välillä meinaa hiki nousta pintaan ihan lämpöasteiden vuoksi.



 Kodinhoitohuoneen tapettia. Tämä oli valittu ihan ensimmäisten joukossa. 


Tämä on kai se vaihe, kun muutto tuntuu olevan epäilyttävän lähellä ja silti kuitenkin niin kaukana. Tehtävälista pursuilee edelleen ruksaamattomia töitä. Lisäksi minulla on meneillään yhden naisen taistelu lupiineja vastaan. Eläimille myrkylliset kaunottaret ovat yrittäneet vallata tontin etuosaa ja nyt minä puolestani olen jyrsin aseenani yrittänyt vallata sitä takaisin. Hikistä hommaa sekin, vaikka omalla tontilla on ilo ja onni puuhata. 

Muistakaahan osallistua Fiskarsin antiikkipäivien lippuarvontaan TÄSSÄ postauksessa. Osallistumiaikaa on sunnuntaihin asti. 


Rakkaudella,
Sari

Fiskarsin Antiikkipäivät - Arvonta

Yhteistyössä Fiskarsin Antiikkipäivät


Vierailin viime kesänä ensimmäistä kertaa Fiskarsin Antiikkipäivillä. Fiskarsin ruukin ympärille muodostunut kylä on onnistunut säilyttämään viehättävän luonteensa, kauniit talonsa ja vehreät puutarhansa, jotka ovat ainakin minut houkutelleet viettämään kesäpäivää jo vuosia. Antiikkimarkkinat olivat kuitenkin minullekin uusi kokemus ja varsin mielenkiintoinen sellainen. Näytteilleasettajat olivat panostaneet tapahtumaan ja tuoneet mielenkiintoisen kattauksen talonpoikaisantiikkia, koriste-esineitä, liinavaatteita ja ulkomaiden löytöjä kävijöiden ihailtaviksi - ja toki ostettaviksi. Minullekin tarttui yksi jos toinen ostos mukaan, jotka nyt odottavat pääsyä uuteen kotiin arvoiselleen paikalle. Yksi erityisen tärkeä näkökulma on myös se, että vanhat esineet ja tavarat ovat luonnollisesti kierrätettyjä, mikä ilahduttaa kaltaistani harkitsevaa shoppailijaa.

Päivä oli niin onnistunut hyvää seuraa, säätä ja ruokailua myöten, että auton kurvatessa Fiskarsista pois vievälle tielle tiesin palaavani nauttimaan tapahtumasta myös seuraavana kesänä. Voitte siis kuvitella miten ilahduin, kun Fiskarsin Antiikkipäiviltä otettiin yhteyttä ja vieläpä tarjottiin lippuja arvottaviksi teille lukijoille!

Arvonta
Arvottavana 3 kpl kahden hengen lippuja
Fiskarsin Antiikkipäivät -tapahtumaan
6.-9.7.2017.
Osallistu kommentoimalla tähän tähän postaukseen blogissa tai Facebookissa
ja kerro mitä löytöjä toivoisit erityisesti tekeväsi
antiikkitapahtumasta. 
Osallistumisaika päättyy 28.5.2017 klo 17.
Muistathan lisätä sähköpostin kommenttiisi.
Onnea arvontaan!




Rakkaudella,
Sari


Kotokunnaalla



Talo valmistuu hiljalleen ja muuttopäivä häämöttää horisontissa. Aika tuntui viimeinkin sopivalta tehdä se, mitä olen jo jonkin aikaa suunnitellut. Olen kirjoittanut Villi Varpusta lähes kymmenen vuotta, vaikka virallisesti postauksia on nykyään luettavissa vuodesta 2011 eteenpäin. Tulevan muuton ja elämänmuutoksen myötä tunsin, että on viimein aika uudistua. Luonteva ja itsestäänselvä nimi blogille on pienen tilamme nimi Kotokunnas. Samalla uudistuivat banneri ja blogin osoite. Nykyään tänne pääsee siis näpsäkästi osoitteella www.kotokunnas.fi.

Olimme päättäneet lujasti, ettemme ota mitään loppukiriä rakentamisen kanssa. Ajatus silmät ristissä keskellä yötä asennettavasta lattiasta ei istunut meidän ajatukseemme positiivisesta raksailusta. Osittain meistä riippumattomista syistä asiat ovat kuitenkin edenneet talolla viime kuussa hitaasti ja osa hommista on vain venynyt ja venynyt. Samalla myös jaksaminen alkaa olla lopussa ja odotamme myös, että Calla pääsisi isompiin (ilmastoituihin) tiloihin ja vielä kesällä omalle pihalle juoksemaan. Nyt ollaan siinä tilanteessa, että itse suunnittelen ajankäyttöni ja raksahommat tarkasti etukäteen viikko kerrallaan, jotta saan käytettyä aikani mahdollisimman hyvin hyödyksi. Kaikesta hässäkästä huolimatta en aio antaa vielä periksi stressille ja huumorilla mennään, vaikka viikot kalenterissa hupenevat lähes kauhistuttavaa vauhtia.

Huomaan suhtautuvani lähestyvään muuttoon vähän kuin lomamatkaan tai pieneen seikkailuun. Siitä on haaveillut kuukausia, jopa vuosia, mutta tähän hetkeen saakka se on tuntunut utuiselta kangastukselta. Olo on kuin olisi juoksemassa lentokenttäterminaaliin kiire kannoilla ja vähän kaikesta pihalla, mutta kuitenkin iloisen odottavin mielin. Ennen h-hetkeä ohjelmassa on rutkasti  laatoitusta, lattian asentamista ja maalausta. Siispä lippu korkealle ja kohti jälleen uutta raksaviikkoa!


Rakkaudella,
Sari

Metsässä mieli lepää



Talven selkä on jo aikaa sitten taittunut ja kevät on saapunut meidänkin talolle. Ensi kuussa tulee vuosi täyteen rakentamisen aloittamisesta. Välillä ihmettelen mihin se aika on oikein mennyt ja sitten taas miten ihmeessä me ja kaikki projektissa auttaneet olemme tätä jaksaneet.

Maaliviivan jo häämöttäessä voimavarat alkavat ison projektin äärellä ehtyä, eikä motivaatiokaan ole enää ollut ihan samalla tasolla kuin aiemmin. Tilannetta ei auta se, että monet asiat ovat viime kuussa edenneet enemmän tai vähemmän tökkien. Varsinkin keittiö on aiheuttanut harmaita hiuksia, kun osia on kadoksissa, unohtunut tai rikki. Syvähengitysharjoitukset ovat tulleet tutuiksi. Toiset asiat taas eivät ota edistyäkseen sitten millään ja ovat tukkeena muille hommille.

Raksan vastapainona ovat työjutut, joita on niitäkin riittänyt ilahduttavan paljon. Nyt jos koskaan kaipaisin päästä omaan työhuoneeseen pois pienestä vuokrahuoneistosta. Makuuhuoneen nurkkaan ahdettu työpöytä niin sanotusti ahistaa ja pienessä kämpässä tulee pyörittyä kuin häkkilintu. Haluan valoa, tilaa ja ilmaa ympärilleni!

Pitenevät illat ja pilvien takaa kurkkiva aurinko eivät olisi voineet saapua parempaan aikaan. Raksalla ollessa ehtii pitämään puolentunnin kävelytauon, jonka aikana kävelee sopivasti sillalle lammaslaitumille tulvivaa jokea ihmettelemään. Jäiden kaikottua myös meidän pihalta päätin lähteä katsomaan miltä metsäpolut näyttäisivät. Enpä arvannut millaisen aarteen polkujen varrelta löytäisin. Sammaleinen metsä sulki kulkijan vihreään syliinsä ja arkiset känkkäränkät ja murheet rapisivat harteilta kuusenneulasten joukkoon. Minäkin suuntavaistoton arkajalka uskalsin muutaman kerran jälkeen suunnistaa polkuja pitkin uusia reittejä etsien. Kännykän karttasovellus taskussa tottakai!

Olinhan minä lukenut luonnon ja metsän hoitavasta vaikutuksesta ihmismieleen, mutta jotenkin sen merkityksen ymmärtää vasta tultuaan itse sielunsopukoita myöten hoidetuksi. Metsässä on niin rauhallista ja kaunista. Rakastan sen vihreyttä ja kesyttömyyttä, jotka jättävät omaankin askeleeseen kepeyden ja energisoi mielen. Nyt olen jo koukussa ja tiedän, että pönttökin päivä näyttää ihan erilaiselta, kun on päässyt tuulettumaan metsäpoluille.

Kummasti myös mukavia asioita on alkanut tapahtua metsäkävelyt aloitettuani. Tai ehkä olen metsästä saanut uutta näkökulmaa arkisiin asioihin. Hyvää metsä tekee joka tapauksessa.

Kokeile vaikka.

Hyvää ja rentouttavaa pääsiäistä teille kaikille!

Rakkaudella,
Sari

Calla on kotona



Torstaina puhelin soi. Callalle oli vapautunut paikka sunnuntain rescuekoirien lennolle. Olisiko koira tervetullut kotiin nopealla varoitusajalla? Työvuorojen tsekkauksen ja aikataulujen järjestelyn jälkeen näytimme vihreää valoa ja alkoi parin päivän jännittävä odotus.

Kentällä saimme syliin jännityksestä pökkelöksi jäykistyneen joukon pitkiä koipia ja lerppuvia korvia. Herkkujen voimalla pikkuinen lopulta suli hellittäväksi syliin ja matka kotiin sujui mutkattomasti pää jalkaani vasten nojaten.

Parin päivän aikana Calla on jo hieman rentoutunut ja kotiutunut uuteen perheeseen. Ruoka, uni ja hellittelyt ovat maistuneet ja Calla vaikuttaakin kovin hellyydenkipeältä koiralta. Koiraksi, jolla ei ole koskaan ollut kotia, omia ihmisiä tai omaa petiä, Calla on sopeutunut ihailtavan rohkeasti uusiin asioihin. Jo ensimmäisenä aamuna se heittäytyi sängyssä kainaloon halittavaksi ja tarjosi märkiä koirapusuja vastalahjaksi. Kaikkein eniten murehdimme ulkoilutusta, sillä Calla ei ole koskaan ollut kiinni, eikä valjaissa. Nyt sen pitäisi oppia kulkemaan kytkettynä täysin vieraassa paikassa uusien ihmisten kanssa. Tämänkin Calla on sisäistänyt taitavasti heti ensimmäisestä ulkoilusta asti. Miten fiksu pieni koira!

Toki Calla on vielä arka, jännittynyt ja stressaantunut ja paljon opeteltavaa on vielä edessä, mutta alku on sujunut paremmin kuin odotimme. Juuri nyt Calla elää todeksi mielestäni hyvin osuvaa elämänohjetta. Rohkeus ei ole sitä, ettei pelkää mitään. Rohkeus on sitä, että uskaltaa siitä huolimatta, että pelottaa. Miten paljon voisimmekaan ottaa opiksi eläinten kyvystä luottaa, rakastaa ja tulla rakastetuiksi.

Rakkaudella,
Sari

(Jos muuten ihmettelet karvattomia alueita Callan jaloissa, ne ovat eläinlääkärin tekemiä verikokeita ja testejä varten ajeltu.)

Raksahulabaloo

Mukavaa maaliskuuta! Täällä hektinen arki on heilunut tasaisesti töiden ja raksan väliä, joten kaikki mukava ylimääräinen (blogin päivitys mukaanlukien) on nyt hetkeksi hyllytetty. Onneksi kyse on kivoista jutuista, sillä vähän alkaa nuppi hajoilla tässä vauhdissa. 

Sisäseinät on tasoitettu ja telat ovat tasaiseen tahtiin huiskineet maalia seinien pintaan. Oma projektini on ollut tupakeittiö, jota toivottavasti pääsen viikonloppuna paremmin esittelemään. Iltaisin työmaavalojen loisteessa kun ei kovin hehkeitä otoksia saa. 

Kuvittelin aiemmin, että meillä on ihan hyvin valittuna pintamateriaalit taloomme, mutta kissanviikset! Viime viikot on juostu näytepurkkien perässä, etsitty ja löydetty sopivia tapetteja ja unohdettu myös tilata niitä. Hups. 

Kuvassa kyseenalaisista kännykkäräpsyistä koostettu kollaasi siitä mitä meille on jo tulossa. Tunto Hieno -maalia, leveää seinäpaneelia ja villiä viidakkotapettia. Keksittekö mikä tulee minnekin? 

Nyt takaisin töiden pariin. Oikein ihanaa loppuviikkoa kaikille. Lintujen sirkutuksesta päätellen kevät ei ole enää kaukana, vaikka taivas viskookin tuota lunta vielä niskaan.

Rakkaudella,
Sari