Kurpitsamorsian

...eli miksi en kaikesta huolimatta ole prinsessa?



Minullakin on rajani siitä huolimatta, että olen parantumaton esteetikko ja rakastan kaikkea kaunista. Ajatus "prinsessahäistä" ja "päivästä prinsessana" eivät ole vielä tähänkään mennessä saaneet minkäänlaista positiivista nytkähdystä aikaan pääni sisällä. Lapsenakin leikin barbeilla muotinäytöksiä ja uranaista (upea koti, pinkki maasturi ja kolme hevosta, luonnollisesti), enkä suinkaan liihotellut prinsessaunelmissa. En oikeastaan koskaan edes tajunnut mitä prinsessat tekevät? Odottavat sopivan prinssin ilmestymistä ikkunan alle? Eihän se ole edes ammatti!

Näin jälkeen päin ajateltuna kaksi Ken-nukkeani olivat aika säälittäviä tapauksia. Toisella oli muovitukka, valkoinen leikeissä revennyt hääpuku ja todella veemäinen luonne. Toisella oli sentään ruskea feikkitukka, mutta se olikin sitten sellainen vässykkä ja vähän tossu. Tästä syystä sankarittareni tarina päättyikin usein siihen, että hän lähti pinkillä maasturillaan mökkilomalle. Yksin. (Joku saattaa tässä vaiheessa ihmetellä miten ylipäätään olen menossa naimisiin. Ihmettelen sitä vähän itsekin.)

Jos minusta jotain prinsessamaista löytää, niin se liittyykin ehdottomasti vaatteisiin. Minusta on kuva pikkumuksuna, kun olen kiskonut kaapista löytämiäni vaatteita kerroksittain pääni yli. Toisessa kuvassa olen kiskonut päähäni verhot. Ja tietysti nauran makeasti. Ei olekaan yllättävää, että ainoat vähänkään prinsessamaiset ajatukseni hääpäivästä liittyvät pukeutumiseen. Niin omani, sulhasen kuin vieraiden. Saatan olla onnessani hääpuvustani, mutta en taatusti saavu paikalle naurettavalla kurpitsalla, kuvittele maapallon keskipisteen taianomaisesti kiertyvän oman napani ympärille päivän ajaksi ja hillu illuusiossa, jossa kaikki vieraat ovat todellisuudessa alamaisiani. Sen sijaan aion ihan salaa ajatella, että minä onnistuin. Löysin unelmieni prinssin. Parasta prinssissäni onkin juuri se, että hän näkee minussa jotain muuta kuin kädettömän prinsessan. Hän on se, joka istuu pinkkiin maasturiini ja lähtee kanssani mökkilomalle kolmen hevosen kanssa.

5 kommenttia:

  1. Olipas hyvin sanottu. Luin postauksen useaan otteeseen ihan vain todetakseni että koen asian samalla tavalla. Paitsi että pukujuhlat olen löytänyt vasta teinivuosien jälkeen. Olen henk.koht kuitenkin onnellinen siitä että vaikka olen tavallinen tasaisen maan tallaaja saatan (ainakin sen 1 kerran elämässäni) pukautua, laittautua ja kaunistautua kuin prinsessa konsanaan. :)

    Olen jonkin aikaa seurannut blogiasi taustalta mutta nyt oli aivan pakko kommentoida koska juuri tuo mitä viimeisissä 3 lauseessa kerrot on niin totta myös omassa elämässäni.

    Vilkaise toki blogini: http://elove-morsian2012.blogspot.com/

    VastaaPoista
  2. Ihana kirjoitus, tämän kun saisi kaikkien bridezillojen päähän iskostettua! :)

    VastaaPoista
  3. olet oman elämäsi prinsessa siis <3

    on hassua ajatella, että kaikilla pitäisi muka olla samat unelmat häihin tai ylipäänsä ihmissuhteisiin liittyen... pääasiahan on että on itse onnellinen ja tyytyväinen. minua lähinnä pelottaa sellaiset prinsessat jotka eivät ole tainneet sitä todellista maailmaa nähdäkään...

    p.s en olisi ikinä päässyt tuosta vaunusta kaatumatta ulos

    VastaaPoista
  4. Ihana, että tämä kirjoitus on herättänyt ajatuksia ja kirvoittanut kommentteja. Kiitos niistä kaikille. :)

    ristae: Kiitos blogilinkistäsi! On niin kiva päästä lukemaan muidenkin morsiamien juttuja. :)

    ranteennauha: Mä en myöskään voi ymmärtää tuota bridezilla-hehkutusta. Päivä ei ole yksin morsiamen, eikä se myöskään vapauta ketään kaikista käyttäytymissäännöistä.

    Kiitos, Belle&Sebastian! :)

    iduska: Mä olen valitettavasti tavannut näitä prinsessoja, joilla ei ole mitään ymmärrystä elämästä, vaan päivästä toiseen liihotellaan vaaleanpunaisissa unelmissa. Ja jos joku asia tökkii, niin sitten vedetään hirveä kohtaus, jotta joku tulee elämän rypyt prinsessan puolesta oikomaan. :/

    VastaaPoista