Kuka minusta tulee? - Ajatuksia sukunimen vaihtamisesta

Viime aikoina blogeissa ja foorumeilla käytävä keskustelu avioliiton solmimista seuraavien mahdollisten sukunimimuutosten ympärillä on käynyt kuumana. Joillekin oma ratkaisu on täysin selvä ja toiset taas tuntuvat olevan hyvinkin epävarmoja omasta valinnastaan. Osa pariskunnista on tehnyt aika erilaisiakin ratkaisuja, kuten Cherry, joka rohkeasti ja ennakkoluulottomasti valitsi miehensä kanssa uuden yhteisen sukunimen suvusta. Vaihtoehtoja on siis monia ja jokaisen ratkaisut ovat omia, mutta päätinpä silti sörkkäistä oman lusikkani tähän soppaan ja kenties tuoda muutamia uusia näkökulmia esille heille, jotka sukunimiasioiden kanssa painivat.



Monille miehen sukunimen ottaminen on tapa, jota jatketaan perinteen vuoksi ja koska "niin nyt vain on tapana". Tämä tapa on kuitenkin yllättävän nuori, sillä Suomen lain mukaan naisen on avioituessaan tullut ottaa miehensä sukunimi ainoastaan vuosina 1929-1985. Ennen tuota aikaa oli hyvin tavallista, että rouvasihmiset elivät koko elämänsä ihan omalla sukunimellään. On siis mielenkiintoista, että näinkin lyhyen aikaa voimassa ollut laki on iskostunut mieliin niin voimakkaasti, etteivät kaikki edes näe avioituessaan tarvetta pohtia lukuisia eri mahdollisuuksia nimensä suhteen.

Sukunimi on tärkeä osa identiteettiä, sillä se kertoo siitä, kuka olet ja mistä tulet. Toisinaan tuntuu kurjalta kuulla naisten vastailevan kysymyksiin heidän sukunimeensä liittyvistä sukulaisuuspäätelmistä ("Oletkos sä niitä Niemenkulman Pikkaraisia?") mutisemalla, että "se on kyllä mun miehen sukunimi". Niinpä niin. Se on miehesi sukunimi. Eikö sukunimi kuitenkin tulisi tuntea täysin omaksi ja luontevaksi?

Monet pallottelevat nimiasiaa ilmassa senkin vuoksi, että oma etunimi yhdistettynä tiettyyn sukunimeen kuulostaa oudolta tai oma ja miehen sukunimi eivät kertakaikkiaan passaa yhteen. Joskus kuitenkin on ehkä hyvä mennä fiilispohjalta ja miettiä millaisen nimen itselleen haluaa ja millaisia arvoja se edustaa, eikä niinkään sitä, kuinka usein nimi tullaan kuulemaan väärin tai millaisia assosisaatioita se saattaa ihmisten päässä herättää. Esimerkiksi eräällä lukioaikaisella opettajallani oli varsinainen nimihirviö, sillä sukunimi itsessään oli kolmiosainen. Kaksiosainen oma tyttönimi oli siis yhdistetty miehen lyhyeen sukunimeen, jolloin lopputulos oli tyyliin Ylä-Peltola-Rokka tai Suur-Mäkilä-Rossi. Jostain kumman syystä tuon opettajan nimi on jäänyt kaikessa erikoisuudessaan mieleeni ja vieläpä ihan positiivisella tavalla.

Tätä asiaa kommentoivan täytyy tietysti myös kertoa oma ratkaisunsa asiaan ja tämän morsiamen kohdalla nimi muuttuu tuplaksi. Olen jo kerran elämässäni vaihtanut nimen kokonaan (otin käyttöön äidin tyttönimen) ja nyt kun olen saanut muutamia vuosia elää "omantuntuisen" sukunimen kanssa, en sitä ole hevillä vaihtamassa. Omat sukujuureni ovat minulle tärkeät, vaikka itse nimessäni ei ole mitään erikoista, eikä se suoraan sanottuna ole edes sieltä kauneimmasta päästä. Miehen nimen nappaisen omani jatkeeksi, koska se kertoo kauniisti siitä kenen kanssa elämäni jaan ja eipähän siviilisäätykään jää kenellekään epäselväksi. Kaikeksi onneksi miehen sukunimi on vierasperäinen ja ytimekäs, eikä -nen-päätteinen, kuten omani. Miinuspuolena saan uudessa sukunimessäni varmasti tavata loppuosan keskustelukumppaneille vielä moneen kertaan, mutta ainakin nimeni on täysin ainutlaatuinen ja se on nimi, jonka mieluusti kauppakuittiin rustaan. Mieluisaksi miehen sukunimen ottamisen omaan nimeeni tuo se, että mies oli valmis harkitsemaan myös oman nimensä muuttamista. Tämän kuitenkin kielsin, sillä sukunimi on yksinään komea, eikä meillä ole tarvetta saada täysin samaa sukunimeä, kuten monilla sellaisilla, jotka haluavat lapsia. Joillakin asia on ratkaistu jo valmiiksi, sillä kaveripariskunnalla sattui olemaan sama sukunimi muutenkin. Kuinka kätevää!

4 kommenttia:

  1. Ite oon aina, ties mistä lähtien, ajatellut että tulen ottamaan tulevan aviomieheni sukunimen. Ja niin tulenkin tekemään. En oo oikeastaan edes ajatellut muuta ratkaisua. Joskus tosin mietin että mitä postiluukussa tulisi lukemaan jos ottaisinkin kaksiosaisen nimen.. (Mäkinen-Virta Virta? vai Virta Mäkinen-Virta? toka vaihtoehto kuulostaa vähän 'bond, james bond'ilta:D)
    Mulla tosin on se paha kun oma etunimi alkaa P:llä ja miehen sukunimi B:llä.. Nimiä kun jankkaa jonkun aikaa vaihtuu ensimmäisten kirjainten paikka.(parhaat bileet..barhaat pileet.. tiiäks?:D)

    VastaaPoista
  2. Itse aion ottaa mieheni sukunimen ihan siitä syystä, että omastani ei ole mitään järkeä pitää kiinni. Meitä on täällä ihan tarpeeksi ;) Hiljaa olen mielessäni miettinyt, että olisihan se ehkä kiva ottaa joko äidin tyttönimi tai edesmenneen mummoni oma tyttönimi.... Mutta päädyn siihen miehen sukunimeen kuitenkin :)

    VastaaPoista
  3. Minun tätini muutti aikoinaan sukunimensä mummoni harvinaiseen ja kauniiseen sukunimeen, josta piti kiinni naimisiin mennessäänkin. Hän laittoi miehen nen-päätteisen sukunimen oman ei-nen-päätteisen jatkoksi. Minäkin olen ajatellut naimisiin mennessäni ottaa kihlattuni ei-nen-päätteisen sukunimen omani kaveriksi. Miehen suku kun on vallan pieni, alle sata koko Suomessa. Loppukevennys: ja onhan sitten joskus (kun olen kuuluisa Arkeologi/kirjailija) nimi, jota ei kovin helposti toista vastaan tule.

    VastaaPoista
  4. picata: Ensin repesin tuota Bond-juttua ja sitten barhaita pileitä. :D Jos yhtään lohduttaa niin kerran soitin työpaikalle ja esittelin itseni vaihtamalla vahingossa etu- ja sukunimeni ensimmäisiä tavuja. Onneksi oli tuttu ihminen toisessa päässä luuria, koska molemmat remahdimme nauruun. :D

    Tanja: Äidin tai mummon tyttönimen ottamisessa on kyllä mukana ihana kunnianosoitus heidän suuntaansa. Mutta tietysti paperityöltä säästytään, jos nimet vaihtuvat helpoimman kautta. Täysin uusien sukunimien ottamiseen vissiin liittyy hiukan paperityötä.

    Nafisan: Sama suunnitelma minullakin. Kun oma kirjani joskus löytyy kirjaston hyllystä, niin eipä löydy muita samannimisiä siltä hyllyriviltä. :D

    VastaaPoista